Viittomana ”musta” tuli minulle hyvin konkreettiseksi. Musta
– musta silmä.
 |
|
|
Olin lääkäriasemalla pienessä rutiinioperaatiossa, minulta
poistettiin harmiton patti silmäkulmasta. Tikit päälle. Mutta silmänalueeni ei
tykännyt vaan alkoi muuttua mustaksi. Lääkäristä menin suoraan apteekkiin ja
siellä tajusin, että en näytä hyvältä. Ihmiset katselivat ja kehittivät
nopeasti ystävällisen ja vähän säälivän ilmeen.
Kyllä huomaan, kun minua tuijotetaan. Istun junassa matkalla
kotiin. Ilmeet kanssamatkustajien kasvoilla ovat mielenkiintoisia, voin jopa
nähdä kuinka heidän päänsä yläpuolella raksuttaa se iso pyörä joka auttaa
miettimään mitä minulle on tapahtunut. Ensin ilmeessä on kevyt säikähdys,
sitten nopea olettamusten yhdistäminen. Mitä on tapahtunut? Kuka on
lyönyt?
Onneksi varasin isot aurinkolasit mukaan kaiken varalta. Nyt
se "kaiken varalta" oli hyvä ajatus. Toki aurinkolasit herättävät myös
kummastusta, kun taivas on täysin harmaa eikä auringosta näy pilkahdustakaan.
Jännä, miten katseet tuntee. Huomaamattomat vilkaisut
kulmien alta eivät jää huomaamatta. Tunsin katseet selässäni. Myönnän, että
kiirehdin askeleitani. Kotiin äkkiä, pois muiden katseilta. Jotenkin muistin
yhtymäkohdan vuosikymmenten takaa. Silloin matkustin reppureissulaisena
Aasiaan. Kävin paikoissa, joissa sikäläiset eivät olleet koskaan nähneet
eurooppalaista. Elettiin 80-lukua. Olin liian iso, väärän värinen ja
vähintäänkin outo. Ymmärsin, että erityisesti nenäni oli ruma. Minua saatettiin
ohi mennen tökkiä nenään. Naamaani osoitettiin ja minulle naurettiin. Taisin
olla heistä tosi ruma, ehkä pelottava. Minusta olin aivan tavallinen 23-vuotias
suomalainen. Ne katseet eivät olleet pahansuopia, vaan sekoitus arastelua ja
uteliaisuutta. (Se reissu oli upea ja kaikin puolin positiivinen ja avartava
kokemus, ei jäänyt paha maku vaikka nenääni pidettiinkin aivan liian isona). Mutta
en kokenut saavani ihailua niin kuin kauniit filmitähdet vaan enemmänkin
tuijotusta. Nyt tuntui jotenkin samalta. Musta silmäni pelotti.
Tässä on nyt ollut pari päivää aikaa ajatella ihmisten
reaktioita samalla kun seuraan mustelman värien vaihtelua. Mielenkiintoista. Mieheni
kulki mustan silmälapun kanssa muutama vuosi sitten. Miksi hän koki saavansa
vain ihastuneita (ja vähän uteliaita) katseita? Suojalappu silmän päällä hän
onnistui näyttämään ihan merirosvolta. Erityisesti pienet pojat hihkuivat
ihastuneena: ”Kato, merirosvo!”.
Olenko itse tulkinnut väärin, ehkä. Ai niin, eihän sitä voi
lukea toisten ajatuksia. Mutta kyllä ainakin kehonkielen aistii. No, minäpä
olen taas vahvistunut. Tämä hyvin pieni kokemukseni tuijotuksesta ei ole tietysti
mitään verrattuna jatkuvan tuijotuksen kohteena olemiseen.
