Päästiin lehteen

Viime syksynä käynnistetty musiikkituokio on muuttunut jo tutuksi toiminnaksi. Kaksi eri ryhmää peräkkäin. Tuttu muusikko, tutut osallistujat, ohjaajat välillä vaihtuvat. Laulellaan ja rummutellaan. Tuttuja biisejä ja välillä vähän jotain uutta.

Mikä aiheutti jännitystä?

Valokuvaaja vieraili ryhmässä. Tuleva artikkelisarja käsittelee aikuisopiskelijoita jotka ovat kouluttautuneet työskentelemään taiteen parissa. Minua pyydettiin haastateltavaksi aikuisen ammatinvaihtajan roolissa; olin hyvin imarreltu siitä huomiosta jonka ponnisteluni taideprojektin hyväksi on herättänyt. Valokuvaaja halusi kuvata taidetoimintaa aidossa ympäristössä, pelkkä pönötyskuva ei palvellut artikkelia. Kyllä, ymmärrän ja olen samaa mieltä. Siis työni - tämä taidetoiminta saa huomiota.

Valokuvaaja tuli paikalle ja pian musaryhmäläiset ilmestyivät yksi kerrallaan. Kaikki osallistujat tulivat hymyssä suin eivätkä erityisesti kiinnittäneet huomiota uuteen ihmiseen kameroidensa kanssa. Usein joku satunnainen vieras, jonkun kaveri tai omainen liittyy mukaan musaryhmään.
Valokuvaajan vierailusta oli tiedotettu ennakkoon ryhmälle. Kerroin, että hänen työnsä ei aiheuta kenellekään mitään ylimääräisiä toimenpiteitä. Hän ei kuvaa asiakkaita niin, että heitä tunnistaisi kuvista.

Olin myös vaihtanut hiusteni väriä edellisen kerran tapaamisen jälkeen. Iso värimuutos hiuksissa ei todellakaan aiheuttanut mitään reaktiota ryhmäläisissä. (Muusikko ei varmasti edes huomannut moista.) Hyvä näin.

Sininen tukka?

Siis ei pidä olettaa, että rutiineiden muuttaminen olisi automaattisesti levottomuutta aiheuttavaa. Itse uskon rutiineiden turvaan, mutta turvallisessa ympäristössä uusien ihmisten (tässä tarkoitan valokuvaajan vierailua) ja muutosten tuoma tuulahdus ovat tervetulleita. Itse asiassa viimeisen tiedon mukaan myös useat voimakkaasti autistisia piirteitä omaavat ihmiset sietävät oikein hyvin myös muutoksia. Tärkeintä on tekemisen mielekkyys. Tuttu ohjaaja ja mielekäs uusi toiminta ovat siis ihan toimiva yhdistelmä. Hallittu muutos rutiineihin voi olla hyväksi.


Kuka jännitti?

Minä. Höh. Muusikko veti tutut biisit ja laulatti meitä omaan rentoon ja osaavaan tapaansa. Tunnelma oli molemmissa ryhmissä juuri niin luonnollinen kuin aina ennenkin. Kaikki ryhmäläiset keskittyivät omaan tyyliinsä joko laulamaan, soittamaan tai kuuntelemaan. Ja joku tanssahteli. Ilmeisesti vain minulle oli syntynyt jotain ihmeellisiä suorituspaineita valokuvaajan vierailusta. En ollut omalla maaperälläni. On vaikeaa toimia luonnollisesti kun on koko ajan linssin tähtäimessä.

Törmäsinkö siis nyt omiin ennakkoasenteisiini siitä, miltä minun pitäisi näyttää omassa työssäni? Miksi?
Laitan valokuvia ja linkin tai viittauksen artikkeliin heti kun se on ilmestynyt.